14.5.2002

Kysymys lääketieteen asiantuntijoiden kuulemisesta hovioikeudessa

Hovioikeus on pyytänyt asiassa terveydenhuollon oikeusturvakeskukselta lausunnon siitä, onko A:lle voinut aiheutua käräjäoikeuden tuomiossa kerrotusta tapaturmasta tuomiosta ilmenevät vammat. Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on omaa lausuntoaan varten pyytänyt asiantuntijalausunnot ortopedian ja traumatologian dosenteilta X:ltä, Y:ltä ja Z:lta, jotka ovat terveydenhuollon oikeusturvakeskuksesta annetun asetuksen 19 §:ssä tarkoitettuja, oikeusturvakeskuksen nimeämiä pysyviä asiantuntijoita. Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on hovioikeudelle antamassaan lausunnossa X:n, Y:n ja Z:n lausunnoissa esitettyihin arvioihin viitaten ilmoittanut pitävänsä epätodennäköisenä, että A:n selkävammat olisivat tapaturman seurausta. Lausuntoon on liitetty X:n, Y:n ja Z:n kirjalliset asiantuntijalausunnot. Y on lausunnossaan päätynyt siihen, että syy-yhteyttä hevosen selästä putoamisen ja kiputilan jatkumisen välillä ruhjeiden parantumisen jälkeen oli pidettävä erittäin epätodennäköisenä. Myös Z on katsonut, että A:n selkävaivat eivät kaikella todennäköisyydellä johtuneet kyseisestä tapaturmasta. X puolestaan on lausunnossaan pitänyt todennäköisenä, että myös A:n rintarangan yläosan fasettinivellukoksi mainittu vaurio oli aiheutunut sanotusta tapaturmasta.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen lausunnon johdosta hovioikeudelle antamassaan lausumassa A on vaatinut pääkäsittelyn järjestämistä hovioikeudessa nimeten siinä kuultaviksi terveyskeskuslääkäri S:n ja fysiatrian erikoislääkäri T:n, jotka olivat hoitavina lääkäreinä antaneet asiassa kirjalliset lääkärinlausunnot ja joita oli myös kuultu todistajina käräjäoikeudessa, sekä terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen käyttämistä asiantuntijoista X:n. Perusteeksi pääkäsittelyn järjestämiselle lausumassa on ilmoitettu se, että terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen lausunto perustui keskenään eri mieltä olleiden asiantuntijalääkäreiden lausuntoihin.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 50 §:n 2 momentin mukaan asiantuntijaa, joka on antanut lausuntonsa kirjallisesti, on kuultava tuomioistuimessa suullisesti, jos asianosainen sitä vaatii eikä hänen kuulemisensa ole ilmeisesti merkityksetöntä. Se seikka, että hovioikeus on pyytänyt asiassa lausunnon terveydenhuollon oikeusturvakeskukselta, joka puolestaan on nojautunut pysyviltä asiantuntijoiltaan saatuihin lausuntoihin, ei sinänsä merkitse, ettei mainittu säännös voisi tulla sovellettavaksi tällaisen asiantuntijan osalta. Arvioitaessa suullisen kuulemisen tarvetta on kuitenkin otettava huomioon terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain (559/1994) 23 §:n 1 momentti, jonka mukaan tuossa säännöksessä tarkoitettu lääkärin todistus tai lausunto on pätevä ilman valallista vahvistusta, jollei tuomioistuin erityisistä syistä määrää, että se on vahvistettava suullisella valalla tai vakuutuksella. Säännös merkitsee, että lääkärin antaman kirjallisen lausunnon katsotaan sellaisenaan todistusvoimaisesti ilmaisevan lääkärin käsityksen lausunnon kohteena olevasta asiasta ja että lääkärin kuuleminen oikeudessa ei ole tarpeen lausunnon sisällön vahvistamiseksi, ellei siihen ole erityisiä syitä. Tällaisena syynä voitaisiin pitää esimerkiksi sitä, että oikeudessa tapahtuvalla kuulemisella olisi saatavissa lisäselvitystä lausunnon perusteeksi otetuista seikoista.

X:n antaman asiantuntijalausunnon johtopäätökset huomioon ottaen on ilmeistä, että A:n tarkoituksena X:n suullista kuulemista vaatiessaan ei ole ollut saattaa kyseenalaiseksi X:n lausunnon sisältöä tai luotettavuutta. Hän ei myöskään ole väittänyt, että X:n lausunto olisi ollut sisällöltään puutteellinen ja että X:n suullinen kuuleminen sen vuoksi olisi ollut tarpeen. Se seikka, että muut terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen asiassa käyttämät asiantuntijat olivat päätyneet toisenlaisiin johtopäätöksiin kuin X, ei sinänsä ole peruste, jonka vuoksi A:n vaatimus pääkäsittelyn järjestämisestä X:n kuulemiseksi olisi tullut hovioikeudessa hyväksyä.

A on hovioikeudelle ilmoittanut, että S:n ja T:n kuulemisen tarkoituksena olisi A:n vammojen ja niiden sekä tapaturman välisen syy-yhteyden toteennäyttäminen. Sekä S että T ovat antaneet asiassa kirjalliset, terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain 23 §:ssä tarkoitetut lääkärintodistukset A:n vammoista ja päätelmistään niiden lääketieteellisestä syy-yhteydestä tapaturmaan. Lausunnot ovat olleet hovioikeuden käytettävissä sen ratkaistessa asiaa. Tämän lisäksi S:ää ja T:tä on kuultu todistajina käräjäoikeudessa, ja heidän lausumiaan siellä on käsitelty käräjäoikeuden tuomiossa. Ottaen huomioon S:n ja T:n antamien lausuntojen sisältö sekä se, mitä A kuulustelemalla heitä on ilmoittanut haluavansa näyttää toteen, on ilmeistä, ettei A:n tarkoituksena ole ollut saattaa näitä lausuntoja kyseenalaisiksi. A ei ole esittänyt muutakaan syytä, jonka vuoksi S:n ja T:n suulliseen kuulemiseen esitettyjen seikkojen toteennäyttämiseksi olisi ollut perusteita.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei hovioikeus ole menetellyt asiassa virheellisesti hylätessään A:n vaatimuksen pääkäsittelyn järjestämisestä.

Vahvennetun jaoston ratkaisu

A:n valitus siirretään muilta osin käsiteltäväksi viisijäsenisellä jaostolla.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Olavi Heinonen ja oikeusneuvokset Anja Tulenheimo-Takki, Kari Raulos, Gustaf Möller, Mikko Tulokas, Eeva Vuori, Mikael Krogerus (eri mieltä), Gustav Bygglin, Pertti Välimäki (eri mieltä), Pauliine Koskelo sekä Mikko Könkkölä (eri mieltä). Esittelijä Eeva-Liisa Sarvilinna-Heimonen (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Vanhempi oikeussihteeri Sarvilinna-Heimonen:

Korkein oikeus antanee seuraavan ratkaisun asian palauttamista koskevalta osalta:

Hovioikeus on pyytänyt terveydenhuollon oikeusturvakeskukselta jutun asiakirjoista saatavan selvityksen perusteella lausunnon siitä, onko A:lle voinut aiheutua käräjäoikeuden tuomiossa kerrotusta tapaturmasta tuomioissa ilmenevät vammat ja oireet. Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on omaa lausuntoansa varten pyytänyt asiantuntijalausunnot dosenteilta X, Y ja Z. Nämä ovat terveydenhuollon oikeusturvakeskuksesta annetun asetuksen 19 §:ssä tarkoitettuja oikeusturvakeskuksen nimeämiä pysyviä asiantuntijoita. Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on hovioikeudelle antamassaan lausunnossa viitaten X:n, Y:n ja Z:n lausunnoissa esitettyihin arvioihin ilmoittanut pitävänsä epätodennäköisenä, että A:n selkävammat olisivat tapaturman seurausta. Lausuntoon on liitetty X:n, Y:n ja Z:n Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle antamat kirjalliset asiantuntijalausunnot.

A on terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen lausunnosta antamassaan lausumassa vaatinut, että hovioikeus toimittaa asiassa pääkäsittelyn, koska terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen lausunto perustuu eri mieltä olevien asiantuntijoiden lausuntoihin ja koska hovioikeus ei voi pääkäsittelyä toimittamatta arvioida näyttöä toisin kuin käräjäoikeus. A on nimennyt todistajiksi käräjäoikeudessa kuultujen S:n ja T:n lisäksi edellä mainitun terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen pysyvän asiantuntijan dosentti X:n.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 50 §:n 2 momentin mukaan asiantuntijaa, joka on antanut lausuntonsa kirjallisesti, on kuultava tuomioistuimessa suullisesti, jos asianosainen sitä vaatii eikä hänen kuulemisensa ole ilmeisesti merkityksetöntä. Jos asiantuntijoita on useampia, voidaan yksi tai useampi heistä kutsua kuultavaksi. Dosentti X, jonka suullista kuulemista hovioikeudessa A on pyytänyt, on antanut hovioikeuden terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle esittämästä lääketieteellisestä syy-yhteyskysymyksestä oikeusturvakeskukselle kirjallisen asiantuntijalausunnon. Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on omassa lausunnossaan viitannut muun muassa tähän lausuntonsa liitteenä olevaan asiantuntijalausuntoon. X on siten asiantuntija, jonka suullinen kuuleminen tuomioistuimessa määräytyy edellä selostetun lainkohdan mukaisesti. Merkitystä ei ole tässä suhteessa sillä, että hovioikeus on pyytänyt asiantuntijalausunnon terveydenhuollon oikeusturvakeskukselta.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen pysyvät asiantuntijat ovat lausunnoissaan esittäneet tapaturman ja A:ssa todettujen vammojen ja kipujen syy-yhteydestä eriäviä näkemyksiä. Y ja Z ovat katsoneet, ettei syy-yhteyttä ole, ja X puolestaan, että tapaturmamekanismi sopii todistaja T:n lausunnossaan kuvaamaan vaurioon. Kun kysymys vammojen lääketieteellisestä syy-yhteydestä tapaturmaan on osoittautunut tulkinnanvaraiseksi myös käräjäoikeudessa, asiantuntijan suullista kuulemista tuomioistuimessa ei voida pitää ilmeisesti merkityksettömänä.

Sitä, että A on nimennyt hovioikeudessa todistajiksi terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen asiantuntijoista vain X:n ja jo käräjäoikeudessa kuullut S:n ja T:n ilman että hän olisi riitauttanut kahden viimeksi mainitun käräjäoikeudessa antamat kertomukset, ei voitane pitää esteenä pääkäsittelyn toimittamiselle, sillä lähtökohtaisesti asianosainen pyrkii esittämään omia vaatimuksiaan tukevaa näyttöä. A:n tarkoituksena voitaneen katsoa olevan nimeämiensä todistajien kertomuksin horjuttaa terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen lausunnon merkitystä asiassa.

Mainituilla perusteilla A:n pyytämän pääkäsittelyn toimittamista hovioikeudessa ei myöskään voitane pitää oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 2 momentin 6 kohdassa tarkoitetulla tavalla selvästi tarpeettomana.

Hovioikeuden tuomio kumottaneen ja asia palautettaneen hovioikeuteen.

Oikeusneuvos Könkkölä: Keskeisin kysymys jutussa on tapaturman ja vammojen välinen syy-yhteys. Kantaja on kuulustuttanut tästä kysymyksestä käräjäoikeudessa kahta todistajaa, terveyskeskuslääkäri S:ää ja fysiatri T:tä, joka on väitellyt lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi lasten selkäsairauksista. Vastaaja on puolestaan kuulustuttanut todistajana ortopedian ja traumatologian täysin palvellutta professoria W:tä. Käräjäoikeus on erisuuntaista lääketieteellistä asiantuntijanäyttöä arvioituaan päätynyt siihen, että kantajalla on ollut selän jäykkyyttä ja aristusta aiheuttanut 5. ja 7. rintanikaman kivulloinen hakautuminen, joka on johtunut tapaturmasta.

Välitoimellaan hovioikeus on pyytänyt terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen lausunnon siitä, onko käräjäoikeuden tuomiossa kerrotusta tapaturmasta voinut aiheutua kantajalle tuomiosta ilmenevät vammat ja oireet. Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen antaman lausunnon pohjana on kolmen pysyvän asiantuntijan ortopedian ja traumatologian dosenttien X:n, Y:n ja Z:n antamat lausunnot. X on lausunnossaan syy-yhteyden kannalla. Sen sijaan Y ja Z katsovat, että syy-yhteys on erittäin epätodennäköinen. Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on lausunnossaan X:n, Y:n ja Z:n lausuntoihin viitaten pitänyt epätodennäköisenä, että kantajan selkävaivat olisivat tapaturman seurausta. Lausunnon saatuaan kantaja on riitauttanut lausunnon perusteena olevat päätelmät ja vaatinut, että hovioikeus toimittaa asiassa pääkäsittelyn, johon hän nimesi todistajina kuultaviksi S:n, T:n ja X:n.

Kun otetaan huomioon terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen asiantuntijalausuntojen oikeuskäytännössä saama suuri painoarvo ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteet, on tärkeää, että asianosaiset saavat tosiasiallisen mahdollisuuden yrittää kumota tai horjuttaa oikeusturvakeskuksen lausunnon päätelmien uskottavuutta. Erityisesti tässä tilanteessa, kun lausunnon on pyytänyt vasta hovioikeus ja kun käräjäoikeuden ratkaisun perustana on ollut erityisesti lääketieteellisesti asiantuntevien todistajien henkilökohtaiseen kuulemiseen perustuva toisenlainen arvio tapaturman ja vamman välisestä syy-yhteydestä, hovioikeus ei olisi saanut ratkaista asiaa pääkäsittelyä pitämättä.

Se seikka, että kantaja nimetessään todistajina kuultaviksi S:n, T:n ja X:n, joiden asiassa antamia lausuntoja voidaan pitää kantajalle myönteisinä, ei ole asettanut heidän lausumiaan kyseenalaisiksi tai väittänyt niitä puutteellisiksi, ei ole peruste pitää pääkäsittelyn toimittamista tässä tapauksessa selvästi tarpeettomana. S:n, T:n ja X:n kuulustuttamisen tarkoituksena olisi ollut horjuttaa Y:n ja Z:n lausuntojen luotettavuutta ja tätä kautta terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen lausunnon uskottavuutta ja painoarvoa. Kysymys ei siis ole ollut S:n, T:n ja X:n antamien lausuntojen vahvistamisesta sellaisenaan, mitä tarkoitetaan terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain 23 §:n 1 momentissa. On varsin tavallista, että jo kustannussyistä asianosainen nimeää todistajiksi ainoastaan ne henkilöt, joiden hän olettaa tukevan omia vaatimuksiaan. Tilaisuuden saatuaan toinen asianosainen vuorostaan nimeää todistajiksi hänen vaatimuksiaan oletettavasti tukevat henkilöt, kuten tässäkin tapauksessa vastaaja on pääkäsittelyn varalta tehnyt. Näistäkään syistä pääkäsittelyn toimittaminen ei tällaisessa tapauksessa voi olla riippuvainen siitä, kenet asianosainen on nimennyt pääkäsittelyä pyytäessään todistajaksi tai asiantuntijaksi.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 50 §:n 2 momentin mukaan asiantuntijaa, joka on antanut lausuntonsa kirjallisesti, on kuultava tuomioistuimessa suullisesti, jos asianosainen sitä vaatii eikä hänen kuulemisensa ole ilmeisesti merkityksetöntä. X on lainkohdassa tarkoitettu asiantuntija. Edellä kerrotuista syistä X:n kuuleminen ei ole ilmeisesti merkityksetöntä.

Näillä perusteilla hyväksyn esittelijän mietinnön lopputuloksen pääkäsittelyn toimittamista hovioikeudessa koskevalta osalta.

Oikeusneuvokset Välimäki ja Krogerus olivat kumpikin vuorollaan samaa mieltä kuin oikeusneuvos Könkkölä.